Tästä piti tulla tunteikas isänpäiväpostaus. Aamulla iski suuri ikävä papan luokse. Yllättäen ja salakavalasti. Ehkä se johtuu perjantaisesta kirjahyllyn siivouksesta. Kirjahyllyä koristaa kaksi kirjaa, joiden tekemisessä pappani oli vahvasti mukana. En pysty lukemaan kumpaakaan, en varsinkaan pappani toiseen kirjoittamaa tarinaa.
Mutta tästä tulikin ikävä-postaus. Asuessani Sveitsissä, kuuntelin järjettömän paljon Egotrippiä ja Kentiä. Kaksikielisen kaupungin tyttö oli kotonaan kuunnellessaan näitä bändejä. Sittemmin bändien kuuntelu on jäänyt, nimenomaan tämän todella vahvan tunteen vuoksi. Tunne, joka on sekoitus koti-ikävää, yksinäisyyttä, onnea, seikkailua ja ikävää suomen kieleen, ripauksella ylpeyttä omasta rohkeudesta. Kun kuulen Egotrippiä, istun taas sveitsiläisessä sähköllä kulkevassa bussissa, ja odotan, että se tuudittaisi minut omaan uneeni, jossa olen taas kotona.
Niinpä Peten veto Idolsissa sai minut kyyneliin. Posteljooni on vain yksi maailman kauneimmista kappaleista.
Posteljooni matkallasi
Kirjeitä kannat repussasi
Aamun tunneilla
Auringon noustessa
Suhtaat pitkin pyörälläs
Saavut jälleen reitilläs
Olkoon vuoksi taikka luode
Tuotko jotain mulle
Kiiruhda, kiiruhda ovelleni
Tuo mulle viesti tytöltäni
Tuo mulle jotain, mistä pitää kiinni
Posteljooni matkaa teet
Pihat, polut, hiekkatiet
Nät aamun koitteessa
Auringon noustessa
Ovet auki avaimilla
Luokseni voit aina tulla
Kuulen ääniä
Rappukäytävästä
Kiiruhda, kiiruhda ovelleni
Tuo mulle viesti tytöltäni
Tuo mulle jotain, mistä pitää kiinni
Egotrippi – Posteljooni